keskiviikko, 1. heinäkuu 2015
Rakkaat lukijat,
Palvellakseni teitä paremmin olen siirtänyt Ajomiehen maallisen omaisuuden ja vähäisen kirjoitushistorian uuteen kotiin, jossa Ajomiehen tarinointia jatketaan joustavammalla ja paremmin soveltuvalla alustalla. Tervetuloa tupaantuliaisiin! Ajomiehen tarinat löytyvät jatkossa osoitteesta.
sunnuntai, 28. kesäkuu 2015
Aiemmassa kirjoituksessani sivusin sitä, kuinka osittain armottoman googlettelun ja osittain puhtaan tuurin avulla onnistuin valitsemaan ensimmäiseksi höyläksi aloittelijalle hyvin sopivan mallin. Jos aiheeseen ei ole perehtynyt, saattaa herätä kysymys siitä onko erilaisissa partahöylissä oikeasti mitenkään merkittäviä eroja. Eroja on paljon, ja tänään pureudutaan niihin.
Jotta voisi ymmärtää homman pointin, täytyy kääntää hetkeksi katse menneisyyteen ja tutkailla mistä tähän ollaan tultu. Perinteinen, vaihtoteräinen safety razor-partahöylä suunniteltiin ja patentoitiin vuonna 1847 William S. Hensonin toimesta, joskin nimi "safety razor" sai patenttinsa toisten suunnittelijoiden käsissä vasta 1880. William Samuel Henson oli Amerikkaan muuttanut britti, monella tapaa melko erikoinen ja ehtivä kaveri. Hän kehitteli kunnianhimoisesti matkustajalentokonetta, aikakaudella jolloin oikein mitään ilmassa pysyvää ei oltu vielä saatu aikaiseksi. No, eipä se Williaminkaan "Henson's Aerial Steam Carriage" ilmassa pysynyt, ja lopulta Wrightin veljekset korjasivat ilmojen herruudessa potin kotiin.
Mutta Henson teki paljon muutakin. Hän kehitti sen partahöylän joka tänäkin päivänä jatkaa elämäänsä monen miehen parranajovälineenä. Ainoa suuri muutos joka Hensonin höylään on tehty, tapahtui 1901 Gilletten toimesta. Tuolloin Gillette paransi mallia lisäämällä siihen vaihtoterämahdollisuuden, kun alkuperäisessä Hensonin höylässä oli kiinteä terä.
On ehkä jonkun mielestä rohkeaa väittää että vuonna 1847 keksitty ja 1901 lopullisen muotonsa saanut partahöylä, vielä vanhemman partnerinsa partaveitsen kanssa, on edelleen parasta millä vuonna 2015 voi ajaa partansa. Ajatuksena se tuntuukin hieman absurdilta. Ostaisitko auton vuosimallia 1847?
Mitä siis pitäisi ottaa huomioon sitten kun safety razor siirtyy ostoslistalle ja moniteräjyrsin jätelavalle?
Yleisin käytetty malli on kaksi- tai kolmiosainen safety razor. Varsia on eri pituisia, painoisia, muotoisia, värisiä niin
laajalla kirjolla, että valikoima riittää vaativammankin kuluttajan tarpeisiin. Yleisin rakenne siis pitää sisällään varren, pohjalevyn joka pitää sisällään kammaksi kutsutun osion, sekä päälliosan joiden väliin terä laitetaan.
Tuo "kampa" on seuraava asia jota on syytä miettiä. Kuvassa näkyvä versio on suljettukampainen malli, ja tarjolla on myös avokampaisia malleja. Tämä on tärkeimpiä seikkoja jotka vaikuttavat terän ottavuuteen ja tarkkuuteen. Usein avokampaisella höylällä päästään tarkemmin "iholle", ja usein hyvä avokampainen höylä onkin lähimpänä partaveitsellä ajamista mitä partahöylällä voidaan saavuttaa. Avokampaista höylää ei kuitenkaan suositella aloittelijoille, sillä se vaatii varsin hyvin omaksutun tekniikan ja vakaan käden. Ilman niitä ihoärsytys ja haavat ovat melko todennäköisiä.
Joten, suljettukampainen höylä on alkuun melko varma valinta. Kuitenkin, kannattaa tehdä hieman tutkimustöitä valintansa kanssa, sillä suljettukampaisuus ei aina ole tae siitä etteikö höylä olisi aggressiviinen. Joissakin malleissa terä voi tulla hyvinkin paljon esille, ja siksi ajo voi olla jopa aggressiviisempi kuin monilla avokampaisilla höylillä. Mühle R89 on monien mielestä yksi parhaista höylistä aloittaa harrastus, ja sitä suosittelen itsekin. Nälkä kasvaa usein syödessä, ja niitä rajumpia malleja voi hyvin kokeilla sitten kun on päässyt parranajon tekniikkaan sisälle.
Kuvassa esimerkki siitä, kuinka erilaisia höyliä markkinoilla on. Vasemmalla Parker 99R, joka on suljettukampainen, yksiosainen butterfly-höylä. Se leikkaa hyvin miedosti, ja on siksi hyvä aloitushöylä. Keskellä on saman valmistajan 111B, joka on kolmeosainen, suljettukampainen höylä joka on varsin aggressiviinen. Se on aivan toiselta planeetalta veljeensä verrattuna, enkä suosittelisi ensimmäiseksi höyläksi. Oikeanpuoleinen höylä on Mühle R41, joka on avokampainen ja melkoisen aggressivinen partahöylä. Kokemuksen myötä tämä voi olla parhaita höyliä joita koskaan kokeilet, mutta ensimmäisenä höylänä se on todella haastava valinta.
Niinpä ei ole aivan yhdentekevää minkä höylän valitset. Malleja on paljon, ja jokaisessa on omat puolensa. Sekin puhuu omaa kieltään siitä, että on vaikeaa valita vain yhtä ja jäädä siihen. Kokeilunhalu nostaa päätään, ja vaihtelu virkistää.
Jos valinnan vaikeus yllättää, apua on tarjolla. Netti on pullollaan tietoa aiheesta, ja hyviä linkkejä olen koostanut listalle joka löytyy tuosta oikealta. Alalla on myös ammattitaitoisia kauppiaita, jotka auttavat mielellään löytämään juuri sinulle sopivat välineet. Ajomiehen kanssa juuri yhteistyön aloittanut Razor Master on yksi niistä.
Nyt ollaan sivuttu partahöylän historiaa (onko kukaan siellä enää hereillä?), otettu katsaus tarjolla oleviin malleihin, ja saatu ehkä jonkinnäköinen käsitys siitä minkälaisilla härpäkkeillä tämä homma pitäisi hoitaa. Sen verran on päästy testailemaan että homman miellyttävyys on totisesti tehnyt vaikutuksen. Tästä on hyvä jatkaa kohti sitä kuumaa perunaa, että onko tämä touhu oikeasti muka niin paljon parempaa kuin nykyaikaiset metodit?
lauantai, 27. kesäkuu 2015
Klassinen parranajo oli osoittautumassa niin miellyttäväksi touhuksi kuin sitä oli kehuttu, ja niinpä se alkoi kummasti viedä mukanaan minuakin. Pari hankittua kovaa parranajosaippuaa toi eteen lievän ongelman, jonka isältäni perityt vanhat partasudit saivat aikaan. Alkoi osoittautua että isän vanhojen sutien suurin arvo oli enää tunnearvo, ja tarvitsisin jotain hieman suorituskykyisempää. Mutta mitä?
Perinteisesti partasuteja on valmistettu kolmesta eri eläimen karvasta. Perinteisin ja samalla arvostetuin on mäyränkarva. Mäyrä on nykyään laajalti rauhoitettu eläin, mutta karvaa tuotetaan partasutivalmistajille yhä, pääasiassa Kiinassa. Siellä mäyrää käytetään ravintona, ja karvojen keruun ja mäyränmetsästyksen eettiset periaatteet ovat hieman hataralla pohjalla, mutta joka tapauksessa mäyränkarva on edelleen arvostetuin materiaali partasutikäytössä sen verrattoman pehmeyden, veden- ja lämmönsitomiskyvyn vuoksi. Karvaa kerätään eri puolilta mäyrää, ja se on arvotettu tiettyjen määrittelyjen mukaan, aina Pure Badger-laatuisesta karvasta parhaaseen Silvertip Badger-laatuun. Aiheesta voi lukea lisää täältä.
Toinen perinteikäs materiaali on villisian karva. Siitä tehdyt sudit ovat huomattavasti halvempia kuin mäyräsudit, ja sutien valmistajat eivät satsaa niihin samalla tavalla esimerkiksi kahvojen suunnittelussa kuin mäyräsudeissa, joissa voi olla hyvinkin kalliita ja eksoottisia kahvamateriaaleja. Niinpä parhaimpaankaan sikasutiin ei saa kovin montaa kymppiä törsättyä, kun taas mäyräsudeissa taivas on rajana. Villisikasutien ominaisuuksiin kuuluu yleensä melko jäykkä karva, joka tekee siitä varsinkin kovaa saippuaa vaahdotettaessa erittäin tehokkaan työkalun. Siankarva myös vaatii sisäänajoa, koska karvojen kärjet jakaantuvat käytössä, ja se pehmentää alkuun varsin kovan sudin miellyttävämmäksi ajan myötä. Villisikasuti voikin olla alkuun varsinkin herkkäihoiselle aika raju, se kun suorittaa mukavan ihon kuorinnan samalla kun sitä käyttää. Itse olen kokenut tämän vain mukavana ilmiönä.
Kolmas perinteikäs sutimateriaali on hevosenkarva. Niissä käytetään hevosen harja- ja häntäkarvaa, ja ne kerätään normaalin hevosen hoidon yhteydessä, hevosta vahingoittamatta - joten kyseessä on luonnonkarvasudeista selkeästi eettisin valinta. Espanjalainen Vie-Long on tunnetuin ja suurin hevosenkarvasutien valmistaja.
Jokerikortti tässä pelissä on synteettinen partasuti. Se on ollut enemmän tai vähemmän kirosana alan harrastajien huulilla, mutta viime vuosina synteettiset sudit ovat ottaneet aivan valtavia harppauksia eteenpäin. Muun muassa italialainen Omega on niittänyt kehuja S-Brush ja Hi-Brush-sudeillaan, ja jopa niinkin perinteinen ja arvostettu sutivalmistaja kuin englantilainen Simpsons on alkanut valmistaa synteettisiä suteja.
Tämän kaiken opiskeltuani en oikein tiennyt mihin suuntaan lähteä sutivalintani kanssa. Hommaa ei erityisesti helpota se, että laadukkaita partasuteja ei käytännössä ole Suomessa mahdollista ostaa muualta kuin nettikaupoista, joten valinnat täytyy tehdä hypistelyn ja testailun sijaan etsimällä tietoa netistä ja miettimällä voisiko jokin tuote vastata omia mieltymyksiä. Halusin löytää miellyttävän, pehmeän ja ylellisen tuntuisen sudin jossa kuitenkin olisi selkärankaa vaahdottaa kovasaippuoita. Laadukkaat mäyräsudit ovat hyvin kalliita, joten ei tuntunut hyvältä lähteä tässä vaiheessa sijoittamaan kovin paljon rahaa kun ymmärrystä aiheeseen oli melko rajalisesti. Sikasutien sisäänajo ja karheus arveluttivat myös. Mieleen hiipi myös käytön helppous. Luonnonkarvasudeissa kun on oma ylläpitämisensä, ne esimerkiksi kuivuvat hyvin hitaasti; helposti parikin vuorokautta. Jos kostean mäyrä- tai villisikasudin laittaa kylpyhuoneen kaapin kätköihin jossa ilma ei kierrä, on suti helposti homeessa. Niitä myös pitäisi kuuleman mukaan tarkasti kuivatella harjasosa alaspäin jotta vesi valuu pois, mutta itse uskon enemmän kuivaksi puristellun sudin jättämiseen karva ylöspäin, jolloin kapillaari-ilmiö hoitaa loput. Ja vieläpä tutkimusten mukaan nopeammin kuin ylösalaisin kuivatettaessa.
Niinpä aloin kallistua synteettisen sudin puoleen. Tutkailin malleja, luin arvioita, mietin mikä voisi itseäni miellyttää. Lopulta päädyin tutustumaan tarkemmin saksalaisen Mühlen synteettisiin suteihin. He olivat kehittäneet Silvertip Fibreksi kutsumansa sutimateriaalin, joka jäljiltteli mahdollisimman tarkasti parhaiden mäyränkarvasutien ominaisuuksia. Mühle väittää että tämä on ensimmäinen synteettinen karva joka on suunniteltu yksinomaan mahdollisimman täydellistä partasutikokemusta silmälläpitäen. Vaikea tosin on uskoa että esimerkiksi Simpsons olisi vain hankkinut vain jotakin vähän sinnepäin olevaa synteettistä ryijyä mistä halvimmalla ovat saaneet. No, tiedä näistä. Luin useita ylistäviä arvosteluja netistä, ja rohkaistuin alennuksen siivittämänä tilaamaan suomalaisesta nettikaupasta M-kokoa olevan Silvertip Fibre-sudin, jonka tyven solmukoko on 21mm ja harjaksen korkeus 52mm. Sudit tehdään Saksassa käsin, ja laatuvaikutelma on heti kättelyssä melko mykistävällä tasolla.
Suti tuntuu aivan käsittämättömän pehmeältä. On kuin jotain silkkiä hieroisi kasvojaan vasten. En tiedä miltä Silvertip-luokan mäyränkarvasuti tuntuu, mutta lukemieni kommenttien perusteella tämä on todella lähellä sitä. Ainoa alue, missä Mühlen synteettinen huippusuti häviää aidolle asialle, on lämmönjohtokyky. Aito mäyrä pitää vaahdon lämpimänä ajokertojen eli "passien" välillä, kun taas synteettinen karva ei lämpöä pidä.
Suti on häkellyttävän laadukas. Karva on äärimmäisen tiheää, eikä yksittäisiä karvoja ole irronnut käytössä ainuttakaan. Sudissa on myös riittävän jämäkkä selkäranka hankalienkin kovasaippuoiden lataamiseen ja vaahdottamiseen. Hinta-laatusuhdehan tällaisessa on aika lailla kohdillaan. Maksoin tästä muistaakseni 31 euroa, ja vastaavalla panostuksella näin vertailun vuoksi saa joko parhaan mahdollisen villisikasudin tai hinnat alkaen-mallisen halvimman mäyräsudin. Jotenkin olin siis onnistunut hankkimaan sudin, joka täytti kaikki sille asettamani toiveet. Aivan mahtavaa on myös sudin järjettömän nopea kuivuminen, muutamassa tunnissa suti on käytännössä täysin kuiva. Luonnonsutia saa kuivatella parikin päivää, ennen kuin sen uskaltaa laittaa kaappiin lasten leikeiltä piiloon. Loisto-ostos.
Herääkin vain kysymys siitä, voiko ihminen enää tarvita muita suteja näin täydellisen sudin jälkeen? Ei tietenkään. Siis teoriassa....
torstai, 25. kesäkuu 2015
Nokkelimmat ovatkin ehkä hienovaraisista vihjailuistani huomanneet, että klassisen parranajon taloudellinen halpuus on todellisuudessa varsin suhteellista edullisuutta. Tämä alkoi valjeta itselleni välittömästi kun olin pari kertaa ensimmäisellä partasaippuallani parran ajanut, ja päässyt hommaan hieman sisään. Toteuttaakseni tämän parranajotavan edullisuutta olisi minun pitänyt käyttää ensimmäinen partasaippuani loppuun ja hankkia vasta sitten uusi, mutta sitten....tuota....se ei oikeastaan mennytkään ihan niin.
Löysin itseni jatkuvasti lueskelemassa erilaisia nettifoorumeita, ja tutkimassa parranajoyhteisöiden näkemyksiä eri tuotteiden ja välineiden paremmuudesta. Opin että Tabac, tuo 70-80-lukujen vahvako klassikkotuoksu, valmisti myös parranajosaippuaa joka oli laajalti kehuttu, jopa ylistettu. Olen itse syntynyt 1982, ja muistan lapsuudestani että joku pikkupullo meillä Tabacin after shavea jossakin laatikon nurkassa oli, ja muistan sitä nuuhkineeni. En tosin muista isäni sitä käyttäneen, joten ehkä se oli siihen aikaan jo isäni rotaatiossa aikansa elänyt. Joku hämärä muistikuva minulla siis tuoksusta oli, mutta en osannut sitä tarkkaan saada mieleeni.
Niinhän siinä sitten kävi, että saippua tuli tilattua. Tabac myy saippuaansa varsin jykevässä kannellisessa keraamiikkakulhossa, ja laatuvaikutelma on erittäinkin kohdallaan. Tarjolla on myös pelkkää saippuaa täyttöpakkauksena, joten kulhon hankittuaaan ei tarvitse enää ostaa kuin suhteellisen edukkaita saippuakiekkoja.
Ensinuuhkaisu vei ajatukset välittömästi jonnekin lapsuuteen. Upea, pehmeä tuoksu jossa tapahtuu niin paljon asioita että sitä on vaikea kuvailla. Saippuassa on selkeästi erilainen, pehmeämpi ja vähemmän päällekäyvä tuoksu kuin partavedessä, mutta se on kuitenkin varsin voimakkaan tuoksuinen partasaippua. Rakastuin tuoksuun välittömästi.
Toivoin että ajo-ominaisuudet olisivat myös kehujen veroisia. Niinpä oli testin aika:
Tässä vaiheessa vertailukohdat rajoittuvat luokattomiin ponnekaasu-purkkivaahtoihin, ja erinomaiseen Prorason punaiseen, ja Tabac loistaa joka osa-alueella. Tuoksu, suojausominaisuudet ja vaahdon liukkaus ovat täydellisiä. Saippuan vaahdottamisessa oli vähän tekemistä ja hakemista selkärangattomalla vanhalla perintösudilla, mutta onnistui kuitenkin melko helposti. Ostoslistalle siis uusi suti!
Tabac Original on partasaippuoiden eliittiä. Kaikki ominaisuudet ovat kauttaaltaan kunnossa. Tuoksu on aivan erinomainen, ja vaikka omaisikin jonkin 70-80-luvun Tabac-trauman, suosittelisin silti kokeilemaan koska saippuassa tuoksu on huomattavan pehmeä ja erilainen kuin partavedessä ja EdT:ssä. Jos taas toivoo saippualtaan miedompaa tuoksua, tämä ei ehkä ole oikea valinta. Tuoksu jää hentona elämään ajon jälkeenkin.
Tabac kuuluu jokaisen märkäajajan saippuakaappiin.
maanantai, 22. kesäkuu 2015
Edellisessä kirjoituksessani totesin perinteisen parranajon olevan huomattavissa määrin edullisempaa kuin nykyaikaisimmilla välineillä suoritettu vastaava toimitus. Jokainen aiheeseen perehtynyt tietää, että asia on näin vain teoriassa. Miksikö? Edullisuuden muuttaa teoreettiseksi se fakta, että kun klassiseen parranajoon tutustuu, siitä tulee helposti enemmän kuin vain päivittäinen hygieniarutiini. Se lipsahtaa helposti harrastuksen puolelle. Sitä haluaa kokeilla erilaisia höyliä tai veitsiä, erilaisia teriä, partasaippuoita ja -cremejä, esivalmistelutuotteita, after shaveja... Siitä tulee sellainen harrastus kuin miesten harrastukset yleensä ovat. Mies harvoin laskee harrastusilleen hintaa.
Onko siis jotain muita syitä vaihtaa uusimmista metodeista ikiaikaisen vanhoihin tapoihin, jotka on jo kertaalleen miesten enemmistö hylännyt modernien välineiden tultua markkinoille? Mitä järkeä siinä on?
Itse aloitin parranajon ehkä 18-19-vuotiaana. Välineinä olen käyttänyt aina uusinta Gilletten moniterähöylää, ensimmäisenä taisi olla Mach 3. Saman valmistajan purkkigeeli toimi ajoapulaisena. Ohessa käytin myös ajoittain Braunin sähkökonetta. Kuten aiemmin totesin, minulla ei ole mitenkään erityisen karkea tai paksu partakarva. Kuitenkin sain ihoärsytystä aikaan aina. Sähkökone tuntui repivän partakarvat irti juurineen, ja moniterähöylät ärsyttivät ihoa. Samaan aikaan henkistä ärsytystä toi terien aivan infernaalinen hintataso. Tämä johti siihen että en useinkaan halunnut ajaa partaani pois, vaan pidin sitä sängellä jota trimmasin hiustrimmerillä ajoittain. Tässäkö on tosiaan kaiken tuotekehityksen jälkeen paras tapa ajaa partansa?
Vuonna 2014 päätin kokeilla ensi kertaa kasvattaa kokoparran. En ollut koskaan päästänyt partaani sänkeä pidemmälle, joten en tiennyt mitä kokeilusta tulisi, mutta jotenkin halusin nähdä saisinko mitään järkevää aikaan. Kasvatin partaa neljä kuukautta, ja siitä tulikin melko muhkea. Menimme ystävänpäivän 2015 naimisiin, ja vaimoni mieliksi trimmasin sen parturilla siistiksi häitä varten. Jonkin aikaa sen jälkeen kyllästyin eloon parrakkaana, ja ajoin parran hiustrimmerillä pois.
Parrakkaana olin hommannut netistä partaöljyä pitääkseni turpajouheni kunnossa, ja samalla törmännyt nettikauppoihin joissa oli valtaisat valikoimat eri traditionaalisen parranajon tuotteita. Tämä muistui mieleeni ajettuani parran pois, ja homma alkoi kiinnostaa. Olisiko tässä tie miellyttävämpään ajokokemukseen?
Perehdyin aiheeseen jonkin verran, ja päätin kokeilla. Tilasin ensimmäiseksi höyläkseni Parker 99R-mallin, joka on hieman raskaampi ja pidempivartinen kuin useimmat höylät. Se on ns. butterfly-mallia, jossa varren päässä on kieritettävä nuppi joka avaa ajopään ladonovet, jonka jälkeen terän paikalleen asettaminen on helppoa.
Tässä vaiheessa oli käynyt jo ilmiselväksi, ettei tämä homma toimi minkään purkkivaahdon kanssa. Ne kun tuppaavat tuottamaan kuivan vaahdon, joka ei suojaa eikä liukasta ihoa siten kuin klassisessa märkäajossa on tarkoitus.
Niinpä oli tilattava myös parranajosaippua. Olin tutustunut parturini avustuksella ja nettiä selaamalla italialaiseen Prorasoon, ja tiesin tuotteensa laadukkaiksi sekä varsin edullisiksi. Pidän kovasti santelipuun tuoksusta, joten ensimmäinen valinta oli Prorason punaisessa pakkauksessa myytävä parranajosaippua. Olin perinyt edesmenneeltä isältäni pari vanhaa partasutia, joten niistä toinen sai vuosien tauon jälkeen töitä. Tehdäkseni hommasta lähestulkoon oikeaoppisen, ostin myös perinteikkään espanjalaisen Floïd- partaveden. Asianmukainen kameranräpsäisy, ja kas! Ensimmäinen Shave of the day eli SOTD oli ikuistettu:
Kirjoitan tätä tarinaa jälkikäteen, hieman kokemusta omanneena, joten on helppo jälkiviisastella ensimmäisiä ajoja ja välineiden valintaa. Höylävalinta onnistui mielestäni todella nappiin, koska en aloittaessani kovinkaan hyvin tiennyt mitä tehdä. Parker 99R on hyvin miedosti ottava höylä, ja sillä on vaikea mokata mitenkään todella pahasti. Pitkä varsi ja varsin raskas olemus ohjasi siihen, etten tullut painaneeksi höylää, vaan annoin sen tehdä työn.
Partavaahdon tekeminen Prorasosta oli vähän hakemista, mutta onnistui kuitenkin isän 25 vuotta vanhalla lössähtäneellä karjunharjassudilla vaimolta pöllityssä teekupissa kohtalaisesti. En oikein tiennyt miten vaahtoa pitäis tehdä ja minkälainen koostumus siinä pitäisi olla, mutta sain kuitenkin jonkinlaisen vaahdon aikaan joka suojasi melko hyvin ja jätti ihon mukavan tuntuiseksi. Floïdin partavesi tuoksu jumalaiselta ja puraisi mukavasti, kuten vanhanajan partaveden kuuluukin. Pikku puraisun jälkeen iholle jäi viileä ja mukava tunne.
Ensikokemus oli siis miellyttävä. Iho ei ärsyyntynyt yhtään, mikä oli aivan poikkeuksellista omassa parranajohistoriassani.
Tässä jutussa on kuin onkin siis jotain muutakin kuin se teoreettinen rahansäästö. Pidän historiasta ja vanhoista asioista, ja jotenkin tästä henkii sellainen vanhan maailman tuntu. Parta katkesi pehmeämmin kuin koskaan ennen, ja fiilis kasvoilla oli ennenkuulumaton.
Tähän touhuun täytyy tutustua lisää!
Ajomies on klassisesta parranajosta, parranajokulttuurista, herrasmieshommista, historiasta ja elämästä ylipäätään innostunut 33-vuotias perheenisä. Ajomies tutkii, testaa, perehtyy, hosuu, yrittää, erehtyy, osuu maaliin, missaa avopaikasta, ja kirjoittaa siitä kaikesta täällä vaihtelevan värikkäin sanakääntein. Vastuu siirtyy lukijalle.
